Tämä ei nyt suoranaisesti liity laihtumiseen, mutta ahdistukseen sitäkin enemmän.
Ongelma on se, että avokkini (myös 23 vuotta) vaikuttaa olevan enemmän kiinni lapsuudenperheessään kuin minussa ja keskittyy parisuhteen ja velvollisuuksiensa sijaan omaan perheeseensä ja vanhempiensa projekteihin, itseensä ja omaan fyysiseen kehittymiseensä. Olemme seurustelleet reilusti yli 5 vuotta, mutta mies ei nosta minua etusijalle eikä tue minua juuri missään asiassa, suunnittelee omiin iltoihinsa ties mitä menoja, mutta ei yhteisiä iltojamme ehdotusta pidemmälle juuri koskaan.
Olemme useita kertoja lähteneet miehen ideasta leffaan, yleensä katsomaan jotain toimintapläjäystä, jossa on pieni romanttinen sivujuoni siten, että mies kyllä ehdottaa yhteistä iltaa ja leffaa ajoissa, mutta ei tutustu siihen enempää kuin nimen verran, eikä varsinkaan varaa lippuja. Hän ei myöskään muistuttamatta muista lähempänä, että yhteinen ilta on sovittuna, ja varaa kyseiselle aamupäivälle muita menoja siten, että ehdimme juuri ja juuri hakea liput ennenkuin varaus menee umpeen. Sitten katsotaan leffa, ja lähdetään heti seuraavalla bussilla kotiin, jossa mies avaa tekstiteeveen ja facebookin, ja viettää illan niiden kanssa, naureskellen kavereidensa jutuille chatissä.
Kaikista paskin juttu on se, että haluaisin miehen kanssa pikkuhiljaa kihloihin, sillä hänen ollessaan parisuhteessamme oikeasti läsnä, meillä menee älyttömän hyvin. Elämäntilanteemme mahdollistaisi häät vuoden 2013 kesälle, ja haluan olla kihloissa hyvän aikaa ennen sitä, jotta ehdin kaiken tämän odottamisen jälkeen tottua ajatukseen. Olen yrittänyt ottaa kihla-asian esille, mutta miestä ällöttää ajatus korusta, jonka alle jää ties mitä bakteereja. Juttelimme tatuoinneista, ja minusta olisi ok, jos mies ottaisi sormuksen sijasta tatuoinnin, mutta itse haluan korun, enkä pidä tatuoinneista lainkaan. Lupasin jättää miehen rauhaan kihla-asiassa, mutta odottaminen on kamalaa, kun toinen ei näytä sitoutumista miettivän lainkaan.
Emme kyläile toistemme sukulaisilla käytännössä ollenkaan. En muista, milloin viimeksi olisin saanut mieheni ainoalle isovanhemmalleni kylään, ja huonomuistisena hän ei usein muista poikaystävääni, vaan luulee, että en seurustele. Kihlat olisivat tästäkin syystä hyvä juttu, sillä haluan mummuni olevan loppuelämänsä onnellinen puolestani eikä murehtivan seurustelusuhteitani, myös silloin kun en ole itse paikalla. Tämä onnistuisi siten, että pitäisimme pienet kihlajaiset, ja lähettäisin mummulle hyllyyn valokuvallisen kiitoskortin. Näitä kiitoskortteja tutkien tiedän hänen viettävän ainakin pienen hetken joka päivä ja treenaavan muistiaan.
Kihlat olisivat jees siksikin, että vanhempamme eivät ole juurikaan tutustuneet. Helvetti, suunnittelen tulevaisuuteni kihlojen, naimisiinmenon ja oman asunnon kautta lapsiin ja niiden kasvatukseen tässä järjestyksessä tämän miehen kanssa, mutta vanhempamme ovat vasta kiusallisella moikkausasteella, vaikka asuvat keskenään samassa kaupungissa. Ja mikä parasta, jotta en olisi mielestäni liian vanha saadessani viimeisen lapseni, meidän olisi tehtävät kaikki tämä samassa ajassa, mitä olemme nyt seurustelleet. Ei hyvä.
Koska en keksi mitään muutakaan, ja olen lihonut esimerkiksi viimeisen vuoden aikana sen verran, että ahdistun siitä itse kertomatta sitä muille, kuvittelen, että avokkiani ahdistaa sama asia.
Ajattelen, että hän ei halua sitoutua minuun siksi, että olen näin iso.
Kuvittelen hänen etsivän itselleen yhtä trimmattua tyttöä ja asuvan minun kanssani sillä aikaa, koska se on helpompaa ja halvempaa kuin asuminen yksin.
Fiilis on melko paska.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti