Veljen häät lähestyvät päivä päivältä, ja jotain tuloksia pitäisi siis olla pikkuhiljaa annettavana. Koska tämä viikko kuitenkin menee enemmän tai vähemmän menkkakivuissa ja sateessa, en voi oikeastaan vertailtavia painoja tai mittoja ottaa. Itselläni kun menkkakivut pysyvät poissa ainoastaan silloin, kun ei näe hetkeäkään nälkää..
Tilanne on siis se, että jos jossain vaiheessa maha menkkojen aikana pahemmin murahtaa, on yleensä loppupäivä pilalla vähintään vatsaan kerääntyneen ilman vuoksi. Särkylääkkeitä on kyllä kokeiltu, ja ne vievätkin osan kivusta pois, mutta jättävät tilalle fiiliksen "nyt tuntuu siltä, että pitäisi sattua, mutta en vaan tunne sitä". Eli nekään eivät oikeasti ole vaihtoehto.
Sade taas aikaansaa pelon siitä, että tulen kipeäksi, jos kastun kunnolla. En todellakaan halua nähdä morsiamen sukua ensimmäistä kertaa siten, että oloni on totaalisen karmea ja laukkuni pursuaa nenäliinoista.. Hiukan voi tietenkin reenailla, ja varsinkin sisätiloissa. Onneksi GoGolle ei ole pitkä matka...
Semmoinen edistysaskel tässä on kuitenkin vähintään tehty, että sormeni ovat kavenneet. Noin vuosi sitten ostettu
sormus minulta minulle alkaa olla jo iso, sillä se pyörii sormessani jatkuvasti. Jos olisin vain paikoillani, se olisi ok-kokoinen, mutta aina kun käytän kättäni, sormuksen kiviosa tipahtaa kämmenen puolelle. Samoin painavia kauppakasseja kantaessa sormus painautuu muita sormia vasten kipeästi. Olisikin ehkä aika hankkia pienempi.. Itse.
Olen ehkä kyyninen, mutta en vieläkään odota kihloja kuten ennen. Vaikka elämämme olisikin joskus siis äärimmäisen mukavaa, onnellista ja sujuvaa, en jää ajattelemaan, että "nyt pian se varmaan tapahtuu!".
Tapahtuu sitten kun tapahtuu. Ja jos siinä kestää ja kestää, en jää tuhottomasti odottamaan. Jos en kelpaa avokilleni suunnitelmineni ja niiden toivottujen toteutumisaikataulujen kanssa, ei mies oikeasti ole se, ketä etsin.
Karua, mutta that's life.
